torstai 20. marraskuuta 2014

Tutkin, siis juoksen



Aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun samaan aikaan kun ryhdyin tekemään väitöskirjaani. Juokseminen on tuonut kaivattua ryhtiä ja kurinalaisuutta apurahatutkijan arkeen, ja se on ollut myös tutkivan perheenäidin paras apu pään kylmänä pitämisessä toisinaan hyvin hektisen arjen keskellä.

Vapaan tutkijan elämän suurimpia iloja on se, että lenkille voi lähteä vaikka keskellä päivää. Useimmiten se on myös paljon tehokkaampaa työaikaa kuin koneen ääressä istuminen. Juostessani teen tutkimusta. Iso osa väitöskirjani sisällöstä on jäsennelty, luvuista suunniteltu ja kappaleista kirjoitettu juostessa. Lenkillä olen saanut parhaat esitelmäideani ja artikkeliajatukseni. Olen tehnyt tutkimustani lenkkarit jalassa Vantaan- ja Keravanjokivarsien maisemissa, Oulunkylän urheilupuiston ja Malmin lentokentän pururadoilla, Pohjois-Savon korvessa, Berliinissä Volkspark Wuhlheiden ja Tiergardenin suurten puiden varjoissa sekä Kanariansaarten jyrkillä ja mutkaisilla pikkuteillä, joilla korkeuserot ovat niin suuria, että korvissa naksuu.

Juoksuharjoittelussa ja tutkimuksen tekemisessä on yllättävän paljon samaa, ja tekemisen muotoina ne myös tukevat toisiaan. En edes aloita endorfiinihumalasta puhumista, mutta sen lisäksi että säännöllinen liikunta pitää istumatyössä kipeytyvän selkäni kunnossa, se antaa yllättäen myös itsevarmuutta. Juokseminen on opettanut minulle, että selviän ihan mistä vain. Jos ja kun minun on mahdollista saavuttaa juoksuun liittyvät tavoitteeni säännöllisellä ja suunnitelmallisella harjoittelulla, sama pätee varmasti myös muihin asettamiini tavoitteisiin. Kun on maratonilla törmännyt 30 kilometrin kivimuuriin ja selvinnyt siitä huolimatta hymyillen maaliin, on tämän kokemuksen tuoman itseluottamuksen turvin ollut helpompi päästä yli, ali tai ohi myös tutkimuksen teossa ja muussa elämässä vastaan tulevista esteistä ja raja-aidoista.

Joskus juokseminen on raskasta eikä kovin kivaa, mutta ei lenkille lähteminen ikinä jälkeenpäin kaduta. Luulen, että sama pätee moniin väitöskirjaa tehdessä tai muussa työelämässä vastaan tuleviin haasteisiin. Aina ei huvittais, toisinaan kaikki menee ihan pieleen, mutta joskus jokin aina onnistuu. Lopulta voi sitten löhötä hetken sohvalla, korkata oluen ja elvistellä sillä että on melkein niin kuin supernainen.

Mutta seuraavana päivänä on aloitettava taas alusta, eikä kymmenen kilometrin lenkki ole yhtään lyhyempi eikä uuden projektisuunnitelman tekeminen yhtään yksinkertaisempaa kuin edellisenäkään päivänä. Mutta sen vain tietää, että kyllä siitä selviää. Ennenkin on selvitty. Ja silloinkin kun mokasi tai kun homma jäi kesken, niin ei elämä siihenkään loppunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä ajattelet?