sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Pohjimmiltamme olemme samanlaisia



"Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”

Näin kuuluu kansainvälisen museoneuvosto ICOM:in (International Council ofMuseums) museon määritelmä.

Pidän erityisesti kohdasta ”…tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen…”.

Minulle museot ovat erityisesti mielihyvän lähde. Olen melko huono museokävijä, sillä joudun helposti museoväsymyksen valtaan enkä useinkaan jaksa lukea tekstejä. Tämä siitä huolimatta, että olen itse työskennellyt useissa eri museoissa useissa eri tehtävissä – tai ehkä juuri siksi.

Museoissa minua kiehtovat esineet, tilat, tarinat ja arkkitehtuuri, eivät niiden ympärille rakennetut monimutkaiset näyttelyratkaisut. Pidän yksinkertaisuudesta, haluan tunnelman, ja haluan nähdä esineitä. Joskus esineet koskettavat, joskus eivät. Joskus esineeseen liittyvä tarina on merkittävä, joskus vain tilan tunnelma. Yksikin hieno esine voi tehdä museokäynnistä mieleenpainuvan, kuten kävi Nefertitin tapauksessa.

Tutkimuksen ja opetuksen edistäminen ovat hyviä ja tärkeitä tarkoitusperiä. Mutta niin on myös mielihyvän tuottaminen. Joskus museot myös tuottavat mielipahaa muistuttaessaan vaikeista ajoista, väkivallasta, kuolemasta ja sodista. Myös se on tärkeää. Museoilla on aitojen kuvien ja aitojen esineiden avulla kyky saada kokemaan sellaisia tunteita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja eläytymään jo kauan sitten edesmenneiden ihmisten elämiin.

Kirjallisuudella on joskus sama vaikutus. Esimerkiksi Pierre Choderlos de Laclosin 1700-luvulla ilmestynyt kirjeromaani Vaarallisia suhteita, josta sittemmin on tehty useita elokuvaversioita, löi minut lukioikäisenä ällikällä helppolukuisuudellaan ja samaistuttavuudellaan. 17-vuotias lukiolainen luki kirjaa 1990-luvulla junassa Iisalmen ja Kajaanin välillä ja poti samoja sydänsuruja kuin 1700-luvun ranskalaiset aristokraatit. Myöhemmin taas yllätyin lukiessani Miquel de Cervantesin Don Quijotea: vaikeaselkoiseksi korkeakirjallisuudeksi luulemani teos olikin täyn hulvatonta huumoria. 23-vuotias opiskelija ajatteli tulevansa viisaaksi lukemalla kaunokirjallisuuden klassikkoja: turkulaisen kaksion eteisen lattialla hihitellessä alkoi kuitenkin hiljalleen selvitä, että myös pieruhuumorilla on aikansa ja paikkansa korkeakulttuurissa.

Hämmästyttävintä minusta onkin usein se, miten samanlaisia ihmiset olivat vaikkapa jo tuhat vuotta sitten, ei se, miten erilaista elämä oli.

Mia Kankimäki kirjoitti kauniisti nimetyssä kirjassaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) siitä, miten hän alkoi tutkia tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia. Kankimäki kirjoittaa, miten Sei alkoi tuntua yhä läheisemmältä, ja miten paljon yhtymäkohtia heidän elämästään löytyi, vaikka välissä oli tuhat vuotta, monta kulttuuria ja koko Aasian manner. Kirjaa lukiessa onkin hätkähdyttävää, miten modernilta Sein ajatukset tuntuvat, ja miten helppoa hänen kirjoittamiinsa listoihin on samaistua.

Sei kirjoittaa:

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kun näkee herrasmiehen pysäyttävän vaunut ovensa eteen ja ohjeistavan palvelijoita ilmoittamaan saapumisestaan.

Kun pesee hiukset, laittautuu ja pukeutuu tuoksutettuihin viittoihin – vaikka yksikään sielu ei olisi näkemässä, näistä toimista saa sisäistä tyydytystä.

On yö ja sitä odottaa vierailijaa. Yhtäkkiä sitä hätkähtää ropisevia sadepisaroita, jotka tuuli puhaltaa vasten ikkunaluukkuja.

(Suomennokset Mia Kankimäen kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.)

Juuri nyt kun kirjoitan tätä, on yö ja olen yksin kotona. En odota vierailijaa, mutta juuri äsken tuuli puhalsi sadepisaroita vasten ikkunaluukkuja. Se ropina. Se saa sydämen lyömään nopeammin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä ajattelet?