keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Roomassa

Pantheonin kupoli.


Kävin lyhyellä lomamatkalla Roomassa. Nautin hyvästä ruuasta ja viinistä, lämpimistä illoista ja ystävieni seurasta. Tutustuin toki myös lähes jokaisen turistin listalla oleviin nähtävyyksiin: olin opastetulla kierroksella Vatikaanin museoissa ja Pietarinkirkossa, väistelin selfie-telineitä myyviä kauppiaita Colosseumilla, Liikutuin Pantheonissa ja Ihastelin Forum Romaniumia.

Roomassa historia on läsnä monella tavalla, joka puolella. Rauniot ja metroasemat vieri vieressä, sulassa sovussa. Kivipatsaita, marmoripylväitä kaikkialla minne katsoo. Nuoriso juo illalla olutta muovituopeista mukulakivikadulla, antiikkisen suihkulähteen reunalla.

Vatikaanin taidekokoelmien läpi kulkiessani aloin jo väsyä rikkauksiin ja yltäkylläisyyteen. Siitä huolimatta jokaisessa uudessa huoneessa oli taas jotain vielä upeampaa, jotain vielä ihmeellisempää. Maalauksia ja veistoksia, jotka ovat kummallisen tuttuja taidekirjojen sivuilta ja juuri siksi niin hämmentäviä kun ne näkee edessään; upeita freskoja, jotka opaskierroksella ohitettiin yhdellä sivulauseella ja kovalla kiireellä. Kaikkea oli niin paljon. Roomalaiskatolisen kirkon kokoelmat ja rikkaudet ovat uskomattomat.

Ajattelin Silvio Berlusconin kohua herättänyttä lausuntoa siitä, miten hänet oli Suomessa viety katsomaan 1700-luvulla rakennettua Petäjäveden puukirkkoa. Hänen mielestään oli erikoista, että tuollaista puista tönöä varten hänen piti matkustaa kolme tuntia, ja suomalaisille kirkko vieläpä tuntui olevan hyvin tärkeä. Berlusconin mukaan Italiassa moinen hökötys olisi purettu. Lausunto oli toki täysin toope, mutta Roomassa kulkiessani mieleeni tuli, että Suomen nuori ja ulkoisesti suhteellisen vaatimattoman näköinen kulttuuriperintö varmasti näyttääkin mitättömältä monen Italiassa kasvaneen silmin. Vähintäänkin eksoottiselta, ehkä myös raikkaan pelkistetyltä. Museo- ja kulttuurialalla yksi tärkeimmistä periaatteista on, että kulttuuria ei voi arvottaa, eikä museoesineiden arvoa mitata rahassa vaan niiden kulttuuri- tai taidehistoriallisen arvon mukaan. Silti monilla, myös alalla työskentelevillä, lienee jonkinlainen mielensisäinen hierarkia siitä, mitkä ovat maailman upeimmat museot ja arvokkaimmat kokoelmat. Saako siitä puhua ääneen? Joka tapauksessa, vaikka uskoo kaiken kulttuurin tasavertaisuuteen, on aina jotakin, joka koskettaa itseä enemmän kuin jokin toinen asia tai esine. Se voi johtua omasta historiasta, elämänkokemuksista tai ihan vain seurasta, mielialasta tai tilanteesta, mutta upeimmatkaan taide-elämykset eivät aina jätä yhtä suurta muistijälkeä kuin jokin toinen kokemus.

Yhtä kaikki, Roomassa oli kaunista. Ainoa kulttuurihistoriallinen kohde, joka sai minut liikuttumaan, oli kuitenkin Pantheon. Minua kosketti se, että sittemmin kristilliseksi kirkoksi muutettu rakennus suunniteltiin alunperin pakanallisen ajan kaikille jumalille. Katselin taivasta kupolin keskellä olevasta aukosta ja ajattelin, että kaikki näkevät sieltä saman, alati muuttuvan taivaan. Kaikkien jumalien temppeli. Miten kaunis ajatus.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä ajattelet?