keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kuinka ymmärsin, että lastenvaatteet ovat poliittisia


Aloittaessani kansatieteen opinnot vuonna 2000 olin valtavan innostunut. Jo pääsykoekirjoja lukiessani olin haltioissani: että tällaistakin voi tutkia! Arkielämää! Historiaa, mutta ilman vuosilukujen pänttäämistä ja Ruotsin kuninkaiden ulkoa opettelua! Kulttuuria, mutta ilman arvottamista!

”Onhan se mukava puuhastella, kun isi maksaa!”
  
Ensimmäinen varsinainen museoalan työpaikkani oli Ylä-Savossa Vitostien varrella, Alapitkän Asutusmuseossa. Museo esittelee sotien jälkeistä asutuspolitiikkaa siirtokarjalaisen perheen tarinan ja heidän rakentamansa rintamamiestalon kautta. Paikka teki minuun monella tavoin suuren vaikutuksen, ja erityisen paljon opin Maikilta, museon oppaalta, joka oli lyömätön tarinankertoja ja upea persoona. Opin puhumaan isoille ryhmille luontevasti, kuulin koskettavia tarinoita ja sain runsaasti hyvää palautetta ja vahvistusta alanvalinnalleni. Erään hienosti sujuneen ryhmäopastuksen jälkeen eräs keski-iän ylittänyt mieshenkilö yllätti minut kommentoimalla muun ryhmän vuolaiden kiitosten jälkeen: ”Onhan se mukava puuhastella, kun isi maksaa!”

Kommentti oli monella tavalla pöyristyttävä. Ei vähiten siksi, että isäni kuolemasta oli kyseisenä vuonna kulunut 20 vuotta. Kommentti ei kuitenkaan vaivannut minua perhesuhteideni vuoksi, vaan koska:
  1. Siihen sisältyi oletus, että ko. museo, tai koko museoala, on ”puuhastelua” – jotakin vähäarvoista toimintaa, jolla voi täyttää vapaa-aikaa.
  2. Siihen sisältyi oletus, että museoalan työt eivät ole oikeita töitä.
  3. Sillä haluttiin latistaa ilmiselvä innostukseni museota, aihetta ja alaa kohti.
  4. Se tuntui pahimmanlaatuiselta tytöttelyltä.
  5. Se antoi ymmärtää, että kyllä minäkin vielä jonakin päivänä kohtaisin ”todellisen elämän” todellisine haasteineen, ja ymmärtäisin mikä elämässä on tärkeää (ei ainakaan museot ja kulttuuri).
Nyt minulla on kolme lasta, asuntolaina ja apuraha, ja kyllä, joskus olen ajatellut, että olisipa kiva kun isi maksaisi. En ole varmasti ainoa humanisti, joka on jossain vaiheessa kyseenalaistanut alanvalintansa ja sen aidon kiinnostuksen ja innostuksen, jonka vallassa on uransa aloittanut. Sellainen innostus ja omistautuminen ei ole vain hyvä asia: se saa tekemään raskastakin työtä pienellä palkalla. Tai ehkä innostus ei olekaan syypää, vaan nöyristely: kehtaako tästä enempää pyytääkään? Eihän tämä ole tuottavaa työtä siinä mielessä, että sen arvoa voisi mitata rahalla. Lisäksi työn tekeminen on usein oikeasti hauskaa. Olen itsekin joskus miettinyt, onko tässä mitään järkeä. Mitä hyötyä museoista on? Mitä hyötyä lastenvaatteiden tutkimuksesta on?

Jos vastakkain ovat museon kokoelmakeskuksen rakentaminen ja uusi lastensairaala, eikö olekin helppo vastata, kumpaan valtion tai kaupungin rahat, meidän kaikkien verovarat pitäisi sijoittaa? Kulttuuri ei ole perustarve. Se ei ole välttämätöntä samalla tavalla kuin ruoka ja terveys. Se on lisäarvoa. Se on sivistystä, joka on välttämätöntä ihmisyyden peilaamiseksi. Mutta näillä aseilla on vaikea puolustaa itseään, jos joutuu rinnastetuksi syöpälasten hiuksettomiin päälakiin. Vertaus on epäreilu. Silti olemme joutuneet sen eteen. Onhan se mukava puuhastella! 

Rätei ja lumpui

Ennen yliopisto-opintoja opiskelin kaksi vuotta Kuopion Muotoiluakatemiassa vaatesuunnittelua. Tajusin kuitenkin, että en ollut niinkään kiinnostunut vaatteiden suunnittelusta vaan pukeutumiseen liittyvistä tavoista ja valinnoista. Olin kiinnostunut pukeutumiskulttuurista. Opettajani ymmärsi valintani. Ajattelin, että alan tutkia pukeutumista. Aloinkin tutkia koneita: jääkaappeja ja mopoja.

Halusin tutkia vaatteita, mutta se tuntui liian vaikealta. Aihetta on tutkittu valtavasti. Uusien näkökulmien löytäminen olisi hankalaa. Eikä siinä vielä kaikki: se tuntui puuhastelulta. Vaatteet, miten mitätön aihe! Kuinka kukaan voi niistä räteist ja lumpuist niin olla kiinnostunut? Mutta kun nuori nainen tutkii koneita, jääkaappeja ja mopoja, niin se on kiinnostavaa ja siistiä. Ei mitään ihan turhaa puuhastelua.

Mutta nyt tutkin lastenvaatteita. Aihe on täydellisen naisellinen ja täydellisen epäseksikäs. Olen joutunut perustelemaan aiheen valintaa, sekä muille että itselleni. Pikkulasten sukat! Niistäkö minä inspiroiduin? Puuhastelua.

Aihe on kuitenkin tärkeä. Miksi?





Pese, silitä, mankeloi

Eräänä iltana luin 1920-luvulla kirjoitettuja lastenhoito-oppaita. Arvo Ylppö keskittyi sairauksiin ja niiden hoitoon, ja viittasi muutamilla sanoilla lasten pukemiseen ja erilaisiin vaatekappaleisiin. Pue lapsi lämpimästi kylmällä ilmalla ja kevyesti kesäkuumalla, ohjeisti Ylppö. Muiden kuin lääkärien kirjoittamia lastenhoito-oppaita ei noihin aikoihin Suomessa juuri julkaistu, mutta vuonna 1928 suomennettiin ruotsalaisen Karin Thamin kaksi opasta nuorille äideille. Tham ei ollut lääkäri eikä kätilö, mutta hän oli seitsemän lapsen äiti. Hänen lastenhoito-oppaansa sisältävät lähes pelkästään ohjeita lasten pukemiseen sekä erilaisten vaatekappaleiden valmistamiseen. Hän ei kirjoittanut Ylpön tavoin riisitaudista, vihurirokosta ja laattajaloista, vaan lastenhoidon käytännöllisestä arjesta. Hän luetteli havainnollistavien kuvien kera kaikki vaatekappaleet, joita lapset tarvitsivat, ja selitti mistä kankaasta ja millä tavalla ne kannattaa valmistaa. Hän tiesi mitkä saumat ovat mukavimpia lapsen ihoa vasten, mitkä kankaat kestävät pesua ja millaiset napit mankelointia.

Miten paljon hommaa! Ei ihme, että lähes kaikki naiskirjailijat, -taiteilijat ja –tutkijat ovat olleet lapsettomia pitkälle 1900-luvulle saakka. Eihän sellaisen arjen keskellä voi riittää energiaa enää mihinkään muuhun. Ompele kaikki lapsen vaatteet käsin, pese pissavaipat ja kakkalaput käsin, mankeloi kaikki, sitten vielä silitä, kaikki paitsi englantilaiset vaipat jotka ovatkin erityisen suositeltavia mutta joihin kaikilla ei ole varaa, koska ne ovat kallista kangasta, joka pitää ostaa uutena, vaikka muuten kaikki lasten varusteet olisi suositeltavaa tehdä pehmeiksi kuluneista vanhoista lakanoista ja paidoista. Siihen lisäksi vielä kaikki muut kotityöt.

Ei ihme, että Karin Tham puhui lastenvaatteiden äärimmäisestä yksinkertaistamisesta. Englannissa ja Amerikassa hänen mukaansa jo mentiin siihen suuntaan, että lastenvaatteissa yhä enemmän käytettiin trikooneuloksia, joista valmistettiin hyvin yksinkertaisia malleja. Tähän suuntaan oli Thaminkin mukaan hyvä pyrkiä, sillä se säästi aikaa ja vaivaa. Trikoota ei tarvitse silittää.

Lastenhoito-oppaita lukiessani tajusin, että lastenvaatteet ovat yhteiskuntapoliittinen kysymys.

Ilman valmisvaatteita, pesukonetta ja kuivausrumpua, ilman silittämättä siistejä trikoopaitoja minulla ei olisi aikaa miettiä mitään muuta kuin ompelemista ja pesemistä. Kodinteknologian lisäksi myös lastenvaatteiden kehittyminen mahdollistaa sen, että äidit saavat vaippojen lisäksi miettiä työn ja perhe-elämän yhdistämisen haasteita.

Nimenomaan äidit. Karin Tham oletti, että lukija (nuori äiti) hallitsee hyvät perustaidot ompeluun ja neulomiseen. Lasten vaatetus oli äidin tehtävä, ja sitä kautta myös lasten hyvinvointi oli äidin käsissä, sillä terve lapsi oli asianmukaisesti puettu ja puhdistettu.

Oliko lapsen vaatettaminen työlästä? Kyllä. Pidettiinkö sitä oikeana työnä? Ei, mutta eräänlaisena naisellisena velvollisuutena ja osoituksena lämpimästä sydämestä. Puuhasteluna!

Vaikka nykyisin lasten vaatteet voi kätevästi ostaa Prismasta tai tilata netistä, on niiden hankkiminen lähes aina edelleen äitien tehtävä ja mummojen ilo. Miksi? Onko todella niin, että isät eivät kykene käytännölliseen ja loogiseen ajatteluun, jota vaaditaan siihen, että kykenee arvioimaan vallitsevan säätilan ja tarvittavien vaatekappaleiden välisen suhteen? Tai kokoa 104 olevien puserojen optimaalisen frekvenssin vaatekaapissa?

Onko tässäkin asiassa kyse myös vallasta? Tässä asiassa paitsi vastuu, myös valta on äideillä ja naisilla.

Lastenvaatteet ovat poliittisia.

1 kommentti:

  1. Itse olen pohtinut sitä, miksi erilaisilla kirpputoripalstoilla myydään massoittan kerran tai kaksi käytettyjä, olkaimettomia juhlamekkoja, toppeja ja sortseja. Miksi nuorten naisten täytyy ylipäätänsä esitellä kaikkia sulojaan päivänvalossa? Onko naisen arvo vain siinä, miltä hän näyttää - ja onko paikasta katseiden keskipisteenä kilpailtava tilaamalla yhtä uusia vaatekappaleita? Tyttöparat uusivat vaatekaappinsa sitä mukaa, kun nettikaupalta tulee uusi katalogi uhraamalla ajatustakaan siihen, millaisissa oloissa ja millä palkalla kenties heitä itseään nuoremmat naiset kehitysmaissa näitä halpisvaatteita ompelevat. Entä minne mahtavat tästä megaluokan nettikaupasta kertyvät voitot päätyä?

    VastaaPoista

Mitä ajattelet?